Tekijöiden muistoja

TEIMME SEN JOUTSENOSSA

Isän kannoilla juttukeikoilla

Keksin yhdeksännen luokan alussa, että haen TET-harjoittelupaikkaa Joutseno-lehdestä. Oli alkanut tuntua, että kirjoittaminen voisi olla minun heiniäni. Muistan edelleen, miten hikoilin koulun vessassa ja kysyin virallisella äänellä Rädyn Heikiltä, pääsenkö hommiin.

Nuoresta ihmisestä tuntui ihmeelliseltä, että aamu aloitettiin kahvilla ja lehtien lukemisella. Olin intoa täynnä kuin ilmapallo. Seisoin Pentikäisen Pirjon takana ja seurasin, kun hän taittoi lehteä, ja kuuntelin jokaisen neuvon ja vinkin tarkasti. Ja todella pääsin myös kirjoittamaan! Kävin ainakin ihmettelemässä päiväkotilaisten taidenäyttelyä ja jonkinlaista seminaaria lukiolla.

Marhasin koko lukioaikani erilaisilla juttukeikoilla. Tuntui kivalta tienata taskurahaa. Tein jonkun verran keikkoja myös niinä vuosina, kun opiskelin tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Eniten taisin käydä erilaisissa juhlissa ja viikonlopputapahtumissa.

Aluksi minulla ei tietenkään ollut ajokorttia, joten isäni kuskasi minua tilaisuudesta toiseen ja joskus odotteli parkkipaikalla, kun tein haastatteluja. Kerran kurvasimme Myllymäkeen motoristien kokoontumisajoon. Oli pilkkopimeää, ja isä käveli muutaman askeleen perässä, kun minä kipitin lehtiöni kanssa aikamiehiä haastattelemassa.

Muistan myös, miten tein lehteen juttusarjaa Ammatissa. Haastattelin ainakin Hasarin Lassea sähköasentajan hommasta ja Ropposen Aapoa rehtorina.

Nyt huvittavimmalta tuntuu se, että syntyperäisenä joutsenolaisena jouduin toimimaan jatkuvasti sukulaisteni keskellä. Välillä tuntui, että joka ikisessä tilaisuudessa oli paikalla joku lähisukulainen. Loputkin tunsivat minut Kakkolan Riston tyttärenä – en silti edelleenkään suostu ajattelemaan, että se olisi haitannut hommaa. Päinvastoin! Ihmisten lähestyminen oli helppoa.

Jälkikäteen ajateltuna oli myös huimaa, millä lempeydellä ja vakavuudella joutsenolaiset ottivat vastaan teinitytön kameroineen. En koskaan kokenut, että minua olisi väheksytty. Niiden vuosien antama itsevarmuus on kantanut pitkälle.

Yliopistossa yksi professoreista sanoi meille toimittajanaluille, että jokaisen journalistin pitäisi työskennellä jossain vaiheessa paikallislehdessä. Allekirjoitan tuon täysin.

Anni Peltola (o.s. Kakkola)

Joutseno-lehden TET-harjoittelija 1999 ja avustaja 2000-luvun alkupuolella. Nykyään Peltola työskentelee Kotivinkin toimitussihteerinä.

Sinistä lakkia etsimässä

Pienessä lehdessä pääsee tekemään toisinaan muutakin hommaa kuin omaansa. Kerran, kun tuurasin ensimmäisiä kertoja asiakaspalvelussa, muuan rouva tuli maksamaan käteisellä Joutseno-lehden tilaustaan. Otin rahat vastaan, löin ne kassaan ja huolella laskin, että annoin oikein rahasta takaisin. Niittasin kassakuitin tilauslaskun kulmaan ja taisinpa ihan leimankin lyödä paperiin ja kuitata sen puumerkilläni maksetuksi, ennen kuin ojensin paperiarkin takaisin asiakkaalle. Kiitos ja näkemiin!

Ilo hyvin palvellusta asiakkaasta sammui varsin nopeasti, kun tajusin pian tämän poistuttua, että minun olisi pitänyt leikata laskun alaosa itselleni. Kääk! Miten nyt voisin kohdistaa maksetun tilauksen oikeaan asiakkaaseen?!

Yritin miettiä, mitä laskun yläkulmassa oli lukenut. Valokuvamuisti oli liki tyhjä: nimi oli nen-päätteinen. Ehkä. Ainoa, mitä muistin asiakkaasta varmuudella, oli tämän päähine: se oli mustikansininen baskerimallinen lippis, jossa oli kangaspäällysteinen nappi päälaella.

Säntäsin ulos. Sinihattuisen rouvan loittonevaa selkää ei näkynyt missään. Oli kuitenkin torstai, joten suuntasin toiveikkaana torille. Huojennus oli suuri, kun bongasin ihmisjoukon keskeltä tutunnäköisen lakin ja sen lipan alta tuikkivat tutut silmät. Ja niin sain kuin sainkin laskun alaosan itselleni ja merkittyä tilausohjelmaan oikean tilauksen maksetuksi.
Tiina Mansikka

Joutseno-lehden toimittaja vuodesta 2008.

Ensikertalainen päätoimittajan saappaissa

Työskentelin Joutseno-lehdessä yhden kuukauden lehden ainoaa palkattua toimittajaa, päätoimittajaa tuuraamassa. Se taisi olla kesä 1977.
Tilanne oli haastava. Olin tuona kesänä nimittäin ensimmäistä kertaa kesätoimittajan hommissa ja tulin lehteen ihan sydänkesällä. Lomakausi oli parhaimmillaan, eikä kunnan byrokratiassakaan tapahtunut mitään.

Juttuja piti kuitenkin ideoida, toimittaa, käsitellä lähetetyt yleisönosastojutut. Muistaakseni kuviakin piti ottaa ja käydä taittamassa lehti. Mieleeni jäi juhannusnumero, jossa oli lehden innokkaalta naispuoliselta avustajalta useampikin runo…

Olin sinä kesänä töissä kahdessa paikallislehdessä, kummassakin kuukauden. Joutsenoakin pienemmässä lehdessä toimenkuvani oli vielä laajempi, sillä journalististen töiden ohella otin vastaan myös ilmoitukset ja kehitin valokuvat.

Näissä pikku lehdissä kantapään kautta saamani opit olivat kuitenkin hyvät. Palattuani Tampereelle perustin sinne kaupunginosalehden, Kalevan Kansan. Se levisi 14 000:n painoksena. Lakkautin julkaisun kuitenkin pian koenumeroiden jälkeen, kun selvisi, että pääsisin seuraavana kesänä töihin tv-uutisiin.

Timo Seppänen

Kesätoimittajana Joutsenossa 1970-luvun lopulla. Nykyään Seppänen on toimittaja Ylen ajankohtais- ja featuretoimituksessa.

Kohtaaminen kuvaamataidonopettajan kanssa

Pyöräilin kesinä 2005 ja 2007 ympäri Joutsenoa Joutseno-lehden kesätoimittajana. Yksi reissuista jäi aivan erityisesti mieleen. Se oli entisen kuvaamataidonopettajan, Kirsti Tarjaksen haastattelu.
Hänen kauniissa kodissaan vierähti varmaan useampi tunti. Kuulin ihmeellisiä tarinoita Viipurista ja Bakusta, opinnoista Ateneumissa jne.
Kirsti teki nuoreen kesätoimittajaan lähtemättömän vaikutuksen, ja varmaan tästä haastattelusta sai alkunsa myös erityinen suhteeni Viipuriin.

Jutusta tuli aika hyvä, ja erityisesti lämmitti se, että sain myöhemmin kirjekuoren, jossa oli Kirstin minusta hänen pihallaan ottama kuva. Päällä oli sininen Marimekon mekko ja päässä vaaleanpunainen huivi. Kirsti piti väreistä ja kuvan toiselle puolelle hän oli kirjoittanut kauniilla käsialallaan kiitokset kohtaamisesta.

Mari Lukkari

Kesätoimittajana Joutseno-lehdessä 2005 ja 2007. Nykyään Lukkari on toimittajana Ylellä.

Kun into korvaa harkinnan

Tein juttua Suokumaanjärven tilasta ja ravinnevalumista. Itse juttu oli paketissa, työn alla oli kuvitus. Kuningasidea oli kuvata järven itäpäästä näkymä luhdanniityille ja Suokumaanjoen suistoon, josta valumia järveen valuu.
Ajatuksista tekoihin, soitto tutulle ja lupa veneen lainaamiseen. Soudin keskelle selkää ja kuvasin, tuuli oli napakahko. Kesken kuvaamisen havahduin katsomaan ympärilleni ja huomasin tuulen painavan venettä kuvaajineen kohti valtakunnan rajaa.

Fotaaminen stoppasi ja kuvaaja muuttui maaniseksi soutumieheksi. Rantaan päästyä tarkkailin, tulevatko rajamiehet jo kyselemään hankalia. Eivät tulleet, mutta eivät päätyneet kuvatkaan lehteen. Paluumatkalla bongattu laiduntava lehmä luhtaniityillä vei voiton.

Apropoo, ajattelin olla tehokas ja kuvata paluumatkalla Konnunsuon vielä toiminnassa olleen vankilan toiseen juttuun. Puhelimesta ei vain löytynyt vankilan yhteystietoja, ja kiire painoi. Tämä ei kesäjournalistia hidastanut, ja palasin kuvien kera toimitukseen.
Päätoimittajaa oli tällä välin jo informoitu vankilanjohtaja Lea Lehtosen toimesta. Olivat ihmetelleet kameroineen portilla heiluvaa kuvaajaa.
–  Sano, että soittaa ensi kerralla, oli Lehtosen evästys, jonka päätoimittaja välitti. Aivan maltillisin äänenpainoin.

Olli-Pekka Härmä

Joutseno-lehden kesätoimittaja 2010. Nykyään Härmä työskentelee toimittajana Uutisvuoksessa.


Tuomien kukkiessa

Olin Joutseno-lehdessä päätoimittaja Anja Okkosen lomasijaisena kahteen otteeseen 1970-luvulla. Molemmat tuuraukset kestivät noin kuukauden ja olivat talvella, muistaakseni vuosina 1976 ja -77.
Opiskelin silloin toimittajaksi Tampereen yliopistossa. Alan käytännön kokemusta minulla oli kahdelta kesältä isommissa lehdissä. Joutseno-lehdessä olin ainut toimittaja ja jouduin muun muassa ensi kerran eläessäni juttukeikalle kunnanvaltuuston kokoukseen.

Istahdin vapaalle tuolille Joutsenon valtuustosalin reunamille ja älysin vasta kesken kokouksen, että yleisön ja toimittajien lehteri on valtuustosalin perällä. Minä istuin kunnanhallituksen jäsenten ja kunnan työntekijöiden rivissä. Voi jeekuna, että hävetti!
Vieressäistuja rauhoitteli, että istu sie vaan siinä. Opin, että joutsenolaiset ovat mukavaa väkeä kunnanviskaaleja myöten.

Erikoisin juttukeikka oli paikallisen romanisuvun päämiehen hautajaisiin, jotka pidettiin Joutsenon työväentalolla. Siellä oli mahtava juhla!
Työväentalo oli pihaa myöten täynnä juhla-asuihin sonnustautuneita mustalaisia, kuten heimoa silloin kutsuttiin. Varmaan kerroin jutussanikin mustalaiskuninkaan hautajaisista.

Joutseno-lehti oli siihen aikaan Saimaantiellä niin sanotussa Produnin talossa. Talon omistaja Vasili Produn kävi usein toimituksessa. Hän oli värikäs persoona.
Toimituksessa ramppasi paljon muutakin väkeä. Joillakin oli asiaa toimittajalle, useimmat toivat ilmoituksia, joiden hoitajaa jouduin ajoittain tuuraamaan.

Kerran paljon elämää nähneen näköinen mies tuli tuomaan kirjeenvaihtoilmoitusta. Viritimme yhdessä siihen oikein herkän tekstin. Muistan, että nimimerkkiin tuli sanat tuomien kukkiessa. Toivottavasti mies sai kirjeenvaihtoystäväksi mukavan naisen ja tapasi hänet, kun tuomet sen vuoden keväällä Joutsenossa kukkivat!
Minä menin kevään -77 tuomien kukkiessa kesätöihin Etelä-Saimaan toimitukseen, josta tuli sittemmin vakituinen työpaikkani ja Lappeenrannasta kotikaupunkini.

Leena Sallinen

Joutseno-lehden päätoimittajan lomasijainen 1970-luvulla. Nykyisin Sallinen työskentelee toimittajana Etelä-Saimaassa.

Pesti sai toisiin aatoksiin

Olin Joutseno-lehden kesätoimittajana muistaakseni ainakin yhtenä kesänä 1990-luvun jälkipuoliskolla: päätoimittajana oli silloin Pirjo Pentikäinen, toimittajana Raija Kivinen ja konttorinhoitajana ja ilmoitusten vastaanottajana Oili Kaila.

Olin aloittanut historian ja tiedotusopin opinnot ja ennen sitä olin ollut kesätoimittajanakin Etelä-Saimaassa ja sen jälkeen Pellervo-lehdessä Helsingissä. Toimitustyön kokemusta oli minulla siis jo maakunta- ja aikakauslehdestä.
Vaikka Joutseno-lehden kesä olikin mukava, täytyy tunnustaa, että Joutseno-lehdestä saamani toimitustyön kokemus oli yhtenä vahvana tekijänä siihen, että ajatus toimittajan työstä uravalintanani sai jäädä!

Kun isossa lehdessä eri työvaiheet oli jaettu eri yksiköihin, Joutseno-lehdessä melkeinpä kaikki lehden tekemisen työvaiheet tehtiin itse. Jutut ideoitiin, käytiin tekemässä haastattelut, kuvattiin, tultiin toimitukseen, kehitettiin pimiössä kuvat, kirjoitettiin jutut ja taitettiin ne lehteen. Mieleeni on jäänyt, että lehteä tehtiin oikeastaan aivan pienimmällä mahdollisella joukolla siihen nähden, mitä siihen aikaan esimerkiksi valokuvien kanssa joutui vielä puuhaamaan.
Täytyy kyllä ihailla jo silloin aika ravakkaa työtahtia: 12-, välillä 16-sivuinen lehti tehtiin kahden ihmisen voimin painokuntoon asti. Vitsailinkin, että seuraavissa palkkaneuvotteluissa varmaan sovitaan siitä, että toimittajat myös jakavat lehdet töistä kotiin ajellessaan.

Eräänlainen oman tutkivan journalismin saavutus oli, kun alkoi kiertää suunnitelmia Joutsenon oman sähkölaitoksen myynnistä. Olin sattumalta perehtynyt juuri Lapuan Sähkön myymiseen Vattenfallille ja kirjoitin näistä karvaista kokemuksista Joutseno-lehteen jutun, joka taisi sillä kertaa vähän hidastaa silloisten kuntapäättäjien intoa myydä omaa sähkölaitosta.
Sekin juttu on nyt historiaa…

Toimittajan urani pohja-noteerauksiin taas kuului se, kun vanhaan toimittajan tapaan tein valmiiksi jutun Joutsenon kunnanvaltuuston päätöksistä esityslistan mukaan. Jutun ollessa jo melkein valmis tavoittelin kunnansihteeriä puhelimeen varmistaakseni, että päätökset olivat menneet niin kuin esityslistassa sanottiin.
No, juttu jäi työpöydälleni ja kulkeutui aikanaan lehteen – sillä seurauksella, että torstai-aamuna puhelin soi toimituksessa: luurissa oli kunnansihteeri, joka ihmetteli tehtyjä päätöksiä, sillä kyseinen kokous oli peruutettu osallistujien liian vähäisen määrän vuoksi.

Joutseno-lehdessä oli kiireestä huolimatta varsin mukava tunnelma, josta erityisesti on jäänyt mieleen Oili Kailan rempseä tapa hoitaa sekä ilmoitukset että kuunnella asiakkaiden huolet ja murheet. Oili myös otti vastaan taitavasti toimituksessa käyneet vakiotyypit.
Eräs pitkä, laiha pappa kävi melkeinpä päivittäin Oilille juttelemassa ja kertomassa välillä tuhmiakin vitsejä. Kerran papalla oli ollut syntymäpäivät: sukulaisia oli tullut kuulemma ”Polvijärveltä, Reisijärveltä ja Haarajärveltä” saakka.

Vakiokävijöitä olivat myös eräät paikallispoliitikot: demarien valtuutettu Teuvo Turunen – jota hänen kirkollisten harrastustensa vuoksi kutsuttiin toimituksessa ”hiippakunnan hitsariksi” – vieraili usein. Toinen vakiokävijä oli vihreiden valtuutettu Sylvi Montonen, joka piti välillä niin pitkää ja asiapitoista monologia jostakin hänelle tärkeästä asiasta, että toimittaja ehti nostaa toisenkin jalkansa, kun olisi pitänyt lähteä kiireesti seuraavaan hommaan.

Marko Tikka

Joutseno-lehden kesätoimittaja 1990-luvun lopulla. Sittemmin filosofian tohtoriksi väitellyt Tikka on tehnyt uraa historiantutkijana. Nykyisin hän työskentelee Suomen historian dosenttina ja yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.

Kaksituhatta joutsenta

Sain viisi kesää sitten kutsun Eero von Boehmin taidenäyttelyyn. Joutsenossa kesänsä viettävä taidemaalari kertoi pystyttävänsä kaikille joutsenolaisille avoimen näyttelyn Saimaalle, venematkan päähän hänen Työsaaren ateljeestaan.
Näyttelyprojektissa tuli kuitenkin mutkia matkaan: saarelle oli hankala päästä, ja taulujen kiinnittäminen jäi puolitiehen. Idea oli kaunis, mutta tavoittamattomissa.

Saaressa maalaava mies jäi kiinnostamaan, joten veneilin itseni juttukeikalle kesäateljeehen; venekuskiksi pestattiin päätoimittajan puoliso. Sain nauttia kesäisestä Saimaasta sekä intensiivisestä johdatuksesta puhtaan paletin estetiikkaan. Veneenkuljettajakin sai kutsun tulla nauttimaan taiteilijan varaamista tarjoiluista – vedestä ja dominokekseistä!
Innokas maalari selitti silmät tuikkien, kuinka asetelmat saattavat säilyä samoina vuosikymmenestä toiseen: hedelmät pysyvät, näkökulma vaihtuu.

Vaikka maalauksia syntyi myöhäiskaudella solkenaan, von Boehm vaali pelkistettyä asetelmaa. Kun hänet haastettiin maalaamaan kahtatuhatta joutsenta, kankaalle mahtuikin vain viitisenkymmentä.
Lopullisessa teoksessa määrä kutistui vain promilleen alkuperäisestä, kahteen lintuun. Joskus vähemmän on enemmän.

Jussi Kaskinen

Joutseno-lehden kesätoimittaja 2009 ja 2011. Nykyisin Kaskinen työskentelee äidinkielenopettajana.


Sukka märkänä

Joutseno-lehden aiemman, Välitien alkupäässä sijainneen toimitilan takapihalla majaili varsinkin kesäisin joukko elämän laitapuolen kulkijoita.
Ei ollut lainkaan tavatonta, että aamulla töihin mennessä löytyi lehtiroskiksesta tai takaoven edestä joku nukkumasta.
Nämä naapurit aiheuttivat toimitukselle ylimääräistä ohjelmaa. Joskus soitettiin paikalle poliiseja, joskus kävimme itse tarkastamassa, onko tuntikausia samassa asennossa uinunut, väsynyt kulkija vielä hengissä.
Kerran rutikuivana kesäpäivänä huomasimme takapihalla nuotion. Pojat olivat ryhtyneet nestetasapainon ylläpitämisen vastapainoksi paistamaan makkaraa metsäpalovaroituksen aikana.

Oma jännityksensä oli siinäkin, kun lähti pitkän työpäivän päätteeksi takaoven kautta kotiin. Tavaksi tuli raottaa ovea ensi varovasti ja tarkastaa tilanne.
Näin tein myös yhden pitkäksi venyneen valtuustoillan päätteeksi. Yllätyksekseni huomasin, että samalla kun astuin ulos, sain jotain märkää kenkääni. Luonnollinen tarve oli ajanut yhden kaverin tyhjentämään rakkoaan ovisyvennykseen.
Kotimatka meni sanamukaisesti ”kusi sukassa”.

Mirja Rantala

Joutseno-lehden päätoimittaja vuosina 2004–2016.

 

Viikon kysymys

Aiotko säilöä mansikkaa?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä