Kolumni: Kun ihminen unohtaa, luonto ottaa vallan

Rukoileva enkeli pienellä hautausmaalla, ajan patinoimat siivet selässään. Sama enkeli rukoili kadotettujen sielujen puolesta entisen Rauhan Sairaalan alapihalla, josta näki yhdellä kertaa suurimman osan sairaalarakennuksia. Saatoin kiivetä enkelin selkäänkin joskus, vaikka se oli kiellettyä.

Sairaalatoiminnan päättyessä enkeli siirrettiin Rauhan hautausmaalle, joka perustettiin vuonna 1939 sotasairaala 43:n tarpeisiin. Pienellä hautausmaalla lepää menetetyn Karjalan alueen kuntien psykiatrisia potilaita, sotilaita ja muutama sairaalan henkilökuntaan kuuluva ihminen. Ihmisiä, joiden syntymäkuntien nimet sisältävät vahvaa suomalaista tunnehistoriaa ja joista lähetettiin asukkaita hoidettavaksi Rauhan Sairaalaan sen mukaan kuinka monta sairaansijaa kullakin kunnalla oli hallussaan.

Hautausmaa on täynnä tarinoita satavuotiaan Suomen historiasta, jonka henkisissä ja fyysisissä taisteluissa menehtyneiden ihmisten hautakiviin kaiverretut nimet kasvavat tänään sammalta ja punaisina kirkuvat kärpässienet työntävät lakkinsa esiin muistolaattojen vierestä.

Kiinnostukseni hautausmaata kohtaan alkoi jo kesätöissäni Rauhan puutarhalla 70-luvulla. Kesäaamuinen työnjako lähetti minut muutamana kesänä myös hautausmaan kunnostukseen. Mieleeni on painunut töissä noudatettu tiukka aikataulu, josta ei annettu periksi: hautausmaan oli oltava kunnossa aina juhannukseen mennessä.

Jokainen hauta kitkettiin, multa kuohkeutettiin, lannoitettiin ja käytävät haravoitiin siistiksi. Lopuksi saapuivat puutarhuri Nykäsen huolella valitsemat kukat traktorikyydillä. Jokainen hauta sai kukkansa ja juhannuksena kaikki oli kunnossa.

Kunnioitan suuresti silloisen puutarhurin työtä ja asennetta hautausmaata kohtaan vaikka suuren sairaala-alueen peltotyöt, viheriöt, lukuisat suuret kukkaistutukset ja sairaalan tarpeisiin tuotettujen vihannesten, juuresten kukkien ja lukuisten muiden vaativien töiden hoitaminen kesäsesongissa oli haastavaa. Hautausmaasta ei tingitty.

Psykiatrisen hoidon ja Suomen historia kietoutuvat toisiinsa Rauhan hautausmaalla ainutlaatuisella tavalla, jota ei pidä unohtaa. Mikäli seurakunnan varat eivät anna periksi, löytyy varmaan lahjoittajia sekä yhteisöllistä mieltä kevättalkoisiin, jolloin jokainen hauta saisi kukkansa ja hautakivet asianmukaisen puhdistuksen. Toivoisin enkelin rukoilevan ensi kesänä tuoreiden kukkien keskellä, maisemassa jota eivät hallitse kuolleiden pensaitten harmaat siluetit.

Kun ihminen unohtaa, ottaa luonto vallan ja pian Rauhan hautausmaa tunnetaan enää vain hyvänä geokätkentäpaikkana.

Kirjoittaja on joutsenolainen varhaiskasvatuksen erityisopettaja ja kirjallisuusterapiaohjaaja.

Viikon kysymys

Teetkö ylitöitä?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä