Pyörän selästä tuttu tie näyttää uudelta – Kullervon merkitsemistä polkupyöräilyreiteistä voi valita mieluisimman maiseman ja pituuden
Päätän kurvata polkupyöräni tienpientareelle ja pyyhkäistä otsalleni nousseet hikipisarat hihaani. Loivasti vasemmalle kaartavaa Haukilahdentietä reunustavien puiden välistä paljastuu sinisenä aaltoileva Saimaa.
Suomalaisen järvimaiseman voittanutta ei ole!
Päädyn myös laittamaan nopean hengästymiseni pandemia-aikana lisääntyneen penkkiurheilun piikkiin. Nyt pitkän tauon jälkeen kuitenkin sekä kintuissa on vipinää että pyörän renkaissa ilmaa.
Keväällä Joutsenon Kullervo ryhtyi merkitsemään eri mittaisia pyöräilyreittejä eri puolille Joutsenoa. Suunnitteilla on viisi reittiä.
Kesäkuun alussa niistä oli merkitty neljä.
Vaan missä mahtoivat reitti 2:n kyltit olla, pohdin pientareella vettä siemaillessani. En ollut muutaman kilometrin matkalla huomannut ainuttakaan.
Voin antaa hetken silmieni vaeltaa rauhassa pitkin Ilottulan aukeita peltomaisemia.
Kullervon verkkosivuilta löytyvästä reittikartasta huomaan lähteneeni kierrokselle väärään suuntaan, kirkonkylältä Lampikankaan sijaan epähuomiossa Pulpin kautta Ilottulaa kohti.
Puntaroin, kääntyisinkö takaisin. Ajatuskin hengästyttää.
Päätän jatkaa hyvin alkanutta matkaa ja polkaisen pyöräni taas liikkeelle. Kiertäisin joka tapauksessa saman lenkin.
Sätin itseäni huolimattomasta kartan lukemisesta. Kukkivan tuomen tuoksu palkitsee pian loivaan ylämäkeen polkevan. Kaikki ylimääräinen tuntuu unohtuvan. En muista edes hävetä päätäni suojaavaa vaaleanpunaista pyöräilykypärää.
Harvojen katseelle kuitenkaan kohti Muukkoa vievällä Ilottulantiellä pyöräilijä altistuu tiistai-iltapäivänä. Vain muutama autoa ajaa ohitseni, ja niistä jokainen ohittaa minut turvallisen välimatkan päästä.
Muita pyöräilijöitäkin vastaan tulee vain harvakseltaan. Heistä jokaiselle haluaisin huikata onnittelut, että olivat tajunneet lukea kiertosuunnan oikein.
Enempää hälinää en reitille kaipaakaan. Voin antaa hetken silmieni vaeltaa rauhassa pitkin Ilottulan aukeita peltomaisemia.
Pyörän selässä tututkin tiet routavaurioineen näyttävät autokyytiin verrattuna hieman erilaisilta.
Muukossa pyöräilyreitin osoittavat kyltit saavat pääni kääntymään tiheästi vasemman olkani yli. Käänteisen kiertosuuntani ja kylttien ruskean takaosan takia en niitä ollut aiemmin hoksannut.
Sukellan pyörätietä pitkin valtatien ali, ja maisemat muuttuvat huomattavasti. Omakotitaloja ja metsää näkyy täälläkin, mutta niiden lisäksi myös teollisuusrakennuksia ja tuulimyllyjä.
Huomioni kiinnittyy toistuvasti tietä myötäilevään ojaan ja sen pohjalla lojuviin pahvisiin pikaruokaravintoloiden juomakuppeihin.
Teen niiden laskemisesta itselleni pelin ja unohdan hetkeksi ajatella hiljalleen raskaaksi käyvää fyysistä suorittamista.
Ennen Lampikangasta pääsen laskuissani kahteenkymmeneenkahteen kuppiin, seitsemään kasvomaskiin ja yhteen lohipyörykkäpussiin.
Harmittelen lukemaa, sillä tiedostan, että kulkemani reitin varrella lojuva jätteen määrä on todellisuudessa vielä suurempi.
Pituudeltaan noin 22 kilometrin mittaisella lenkillä viimeiset kolme kilometriä tuntuvat rankimmilta siitäkin huolimatta, että ne ovat maastoltaan reitin tasaisimmasta päästä.
En taajama-alueen jälleen saavutettuanikaan muista hävetä päässäni keikkuvaa räikeänväristä suojaa, sillä roskabingo on vaihtunut hikiseen loppukiriin.
Polkaisu polkaisulta ja henkäys henkäisyltä olen lähempänä kirkonkylää. Ohitan hyvinvointiaseman, ja viimein näen Saimaantien.
Vaihdan vaihdetta, ja pyörän ketjut luiskahtavat paikoiltaan.
Siihen – hyvinvointiaseman ja hautausmaan välimaastoon – oli pyöräilyretki hyvä päättää.
Ainakin polkupyöräni oli sitä mieltä.